Poika katsoo tyttöä ja hymyilee. Tyttö on pilvissä, huomaan. Niin kaukana tästä maailmasta. Eivät he näe kuin toisensa. Eivät kai he edes omista muuta. Kai niille sitten riittää se. Niiden kulmakarvat kohoaa yhtäaikaa. Poskissa samanlaiset hymykuopat. Ne hengittääkin yhtäaikaa. Mitä jos niillä onkin yhteinen sydän?
Käännän katseeni nopeasti alas. Ei saanut tuijottaa. Sen olin oppinut jo paljon ennen kouluikää. Musta pilvi oli lähestymässä. Viha ja katkeruus olivat valtaamassa mieleni. Olin kuin vettä hyljeksivä kangas. Ihmiset tarjosivat minulle tilaisuuksia toisensa perään, mutten koskaan osannut tarttua niistä yhteenkään. Tein itse omat, karvaalta tuntuvat päätökseni, jotka toinen toisensa jälkeen osottautuivat vääriksi. Takerruin pikkuseikkoihin, vääriin asioihin, jotka hetken näyttivät hyviltä.
Pyyhkäisen kyyneleen poskeltani. Mietin kuinka onnellinen voisin tuon pojan kanssa olla. Poika hymyilee minulle, heilauttaa kättään.Tuo poika, joka hetki sitten vannoi minulle ikuista rakkautta. Tuo poika, jonka karkoitin kuin pahaisen taskuvarkaan. Tuo poika, joka nyt seisoo upeimman naisen vierellä, suukottaa sitä hellästi ja kuiskaa rakastavia sanoja hänen korvaan. Koska oikein oppisin tarttumaan oikeaan naruun ? Siihen, jonka päässä on kallis, korvaamaton voitto. Koska opin avaamaan oikeat ovet, kun missään ei lue ohjeita
♥Kaisa
