mut mä tahdon vapauteen

Aaumuaurinko maalailee sateenkaaren värejä kasteiselle ruohikolle. Ilma on raikas ja sitä on hyvä hengittää. Pyyhkäisen hiussuortuvia otsaltani ja katselen suoraan kesään. Näen suuret mansikkaviljelmät ja voin tuntea makean marjan kielen kärjelläni. Ilma on helteisen lämmin vaikka on vasta aamu. Olo on niin lähellä täydellistä että hymy pyrkii väkisin huulille. Heitämme nauraen kaikki vaatteet laiturille ja hyppäämme haalean järviveteen. Aurinko lämmittää mukavasti kosteaa hipiää ja saa sinunkin suusi sulamaan lämpimään hymyyn. 


Sukellan pitkään ja nousen pärskien pinnalle. Tuolla kauempana ui joutsenia. Ajattelen, että olemme kaikki kuin samaa perhettä. Sitä, missä ei rauhaa ja rakkautta voi särkeä millään. Kun olen lähellä luontoa ja lähellä sinua, olen myös lähellä itseäni. On hyvä olla, hyvä hengittää, hyvä elää. Kerrankin tunnen olevani elämän kahleista täydellisen vapaa.
Avaan silmäni  hymyillen, mutta ihmeeni muuttuu pian happamaksi. Huomaan vaatteeni lilluvan vesikasvien seassa rantavedessä. Näen rivin valkoisia hymyileviä hampaitasi, sekä nauravat silmäsi.
Ärsyynnyn suunnattomasti. Luulin, ettei mikään voi mennä vikaan. Pienen pieni, merkityksetön pila saa vihan kasvamaan sisimmässäni. Jossain niin syvällä sielussa, ettei sitä täältä käsin voi pysäyttää. Lohikäärmeen tavoin syöksen tulta kidastani. Ja sinä olet uhrini. Sinä, jota rakastan enemmän kuin ketään, jota kunnioitan enemmän kuin itseäni. Sinä, jonka takia kärsin elämää, sinä joka olet minulle kaikki kaikessa.
Ilkeät sanat valuvat suusta piikikkäänä vanana. Ne purkautuvat ihollesi, etsivät tietää suoraan sydämeesi. Ne pinttyvät osaksi iholle, kuin öljyläikkä kankaaseen. Ne sanat eivät tarkoita mitään. Niillä ei ole päämäärää. Ne eivät liity tähän. Ne sanat ovat vain sanoja toisten joukossa. 
Lohikäärme syöksee töksähdellen viimeiset liekit suustaan ja lopettaa.
Herään todellisuuteen. Taas liian myöhään. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Sanat on jo sanottu. Niitä sanoja ei voi enää vetää takaisin, muokata siveellisemmäksi. Olet taas pohjalla. Siellä, mistä sinut silloin löysin. Missä vaiheessa opin, että sanat oikeasti satuttaa?  Ne lyö kovaa vasten kasvoja, tekee syvät, ja niin lopulliset arvet. Rumat sanat paiskaavat sinut pikkulinnun tavoin kiviseen maahan. Puolustuskyvyttömästä linnusta tulee hetkessä siipirikko. Ei sellainen lennä enää. Sanat tappaa. Oikeasti.

♥Kake

kun mä näen sut ja sä katsot kysyvästi, en ikinä pystykkään sanomaan hyvästi

Sillon ku mä näin sut ekakerran mä mietin mitä kaikkee sun kans vois tehä ja kokee. Mä ajattelin miltä tuntuis istua pimeessä huoneessa, kuunnella vanhoja vinyyleitä peiton alla kynttilän valossa. Mä mietin miltä tuntuis istua lumihangessa ku pakkanen nipistelee poskia ja polttaa kieli tulikuumaan kaakaoseen. Mä mietin miltä tuntuis istua iltaa vanhassa räkälässä, heittää huulta ja juosta kuuman kesäpäivän jälkeen ilkosillaan viileään järviveteen. 

 Jääpuikot roikkuu paksuina ja houkuttelevina talojen räystäiltä. Kävelen pitkin lumista tietä. Varhaiskevään aurinko killottaa pistävästi silmiin ja saa minut muistamaan ajatukset sinusta. Ajattelen kuinka paljon olen jo saanut. Ja kuinka paljon vielä ehdin kokea. Rakkaus on tunteen lisäksi myös sanoja. Kokemista ja elämistä. Ei kannata valita sitä, jonka kanssa voit elää. Valitse se, jota ilman et voi elää. 

Ehanata perjantai-iltaa kaikille ja aurinkoosta hiihtolomaa niille joilla sellane ylellisyys alko  ♥Kaisa

äiti kysyy miksi tuo runoja rustaa? tyttö on kai päästänsä sekaisin

Poika katselee eteensä hymyillen. Käsi poskella ja silmät vilkkuen hän ajattelee iloisia asioita. Poika huomaa minut, heilauttaa kättään ja virnistää iloisesti. Kun poika saa ruokalautasen eteensä, hän alkaa syödä maistellen jokaikistä suupalaansa, nauttien terveellisestä ja hyvästä kouluruuasta. Katselen poikaa huvittuneena. Iloisena siitä, että joku osaa nauttia elämästä niin eritavalla. Nuoren miehen käsi väpättää ja tekee ruokailun kovin hankalan näköiseksi. Siltikään syntymästä saatu vamma, fyysiset oireet ja aistiharhat eivät estä tätä hymyilemästä.
Kun poika on saanut syötyä, hän kiittää isoon ääneen ja poistuu ruokalasta hymyillen. Poika tietää, että hän on nyt saanut kaiken, mitä tällähetkellä tarvitsee. Poika elää, tuntee ja kokee, hän halua kiivetä korkeammalle ja tekee sen kaiken hymyillen. Vaikeuksista huolimatta. Hän tervehtii, kiittää ja välittää, kohtelee kaikkia ihmisiä samanarvoisesti. Siltikin vain hyvin harva meistä hyväksyy tämän erilaisuuden; vammat ja heikkoudet.

Kuinka moni meistä kunnioittaa tuota poikaa? Kuinka moni arvostaa ja välittää? Kuinka moni meistä tervehtii ja hymyilee tuolle miehen alulle? Tuolle, jolle tämä kaikki on niin helppoa. Yksinkertaista ja arkipäiväistä. Tuolle pojalle jokainen hymy on tärkeä, tuolle pojalle me kaikki ihmiset olemme välittämisen arvoisia. Mutta mitä hän meille merkitsee? Kehitysvammaista luuseria, vaiko kadehdittavan aitoa ihmistä, esikuvaa. Persoonaa, jollaiseksi me jokainen haluiasimme tulla..

         

♥Kake