Harmaa sumu laskeutuu pehmeänä lähelle maata. Poika heittää palavan tupakan märälle asfaltille ja kävelee rauhallisesti eteenpäin. Hän istahtaa kostealle puiston penkille, juuri sen tammen viereen, johon ennen aina ohi kävellessämme puukolla kaiversimme uria. Istun hiiren hiljaa tuon kummajaisen edessä ja katselen sen levollisia kasvoja. Se varmaan ajattelee jotain tosi kaunista. Ehkä kesää, makeita marjoja ja suuria rantoja. Vehreitä metsiä ja viljan tuoksuisia peltoja. Sen suupielet vääntyy hymyyn ja silmät vääntyy
viiruiksi. Tiedän että se on onnellinen.
Käännän katseeni pois ja puristan käteni nyrkkiin. Kynnet
painuvat syvälle kämmeneen ja saa suuni vääntymään mutrulle. Mä puristan
kovemmin ja tunnen suloisen, kristallin kirkkaan kyyneleen poskellani.
Tuolta, suloiselta pellavapäältä sain niin paljon, etten sitä aijemmin edes ollut uskaltanut toivoa. Tuolta, suurelta, suloiselta nallelta sain niin paljon, että lopulta huomasin odottavan kaikilta aivan liikaa. Lopulta uskoin tuon pehmeä katseisen torpedon voivan tehdä niin paljon, niin isoja asioita, ettei todellisuudessa tähän maailmaan niitä edes mahtuisi.
Viimein tajusin tuijottavani ihmistä , tuon jumalaisen olennon tilalta. Tajusin tippuneeni hyiseen veteen makean hunajan sijasta. Elämä käänsi suuresta kuvakirjasta seuraavan sivun, ja mitä se sisälsi. Vain
jääkylmiä katseita. Suuria sanoja ja surkeita, surullisia valheita.
Poika tuijottaa eteenpäin ja näkee tyhjän puiston. Nyt niin kovin ilmeettövät kasvot tuovat mieleeni itseni vain hetki sitten. Hetki, joka äskön tuntui ikuisuudelta.
♥ℒℴѵℯ Kaisa
