"Kymmenen tikkua laualla!" Tummahiuksinen, ehkä viiden vuoden ikäinen tyttö huudahtaa ja potkaisee pienet, puiset tikut laudan päältä niin korkealle, kuin hento jalka vain jaksaa. Lapset sinkoilevat sinne tänne etsien sopivaa piilopaikkaa.
Päivä on vaihtunut illaksi ja aurinko ei enää jaksa lämmittää. Vedän villatakin päälle ja tuijotan vielä hetken leikkiviä lapsia.
Jostain kaukaa kuuluu humalaista huutoa, toisaalla taas pariskunnat pitelevät kädessään toisen kättä. Minä istun vanhan tammen juurella ja haistan puiston tuoksun. Voi kuinka tätä on odotettu. On kesää, huolettomia lapsia ja vapautta. On paljon josta voimme nauttia, jos vain osaisimme.
Silti mietin yhä uudelleen ja uudelleen mitä olisin voinut tehdä toisin. Miten käy, jos minultakin potkaistaan kymmenen, hyvin hentoa tikkua elämäni laudalta. Entä jos en enää löydäkkään yhtä. Entä jos kadotankin jonkun niistä hienoimmista ja tärkeimmistä. Enhän minä sellaiseen osaisi varautua. Minä, joka en ole tikuista vielä puoliakaan edes löytänyt.
Katson taas lapsia. Yksi heistä on kaatunut ja pitelee jalkaansa. Tyttö irvistää, mutta ei mene kuin hetki kun tyttö jatkaa tikkujen keräämistä laudalle. Sellainen minäkin haluaisin olla. Unohtaa ja olla murehtimatta tulevaa. Elää hetkessä, sillä tikuthan voi kerätä uudelleen niin monta kertaa kuin kipeä polvi antaa periksi.
♥ℒℴѵℯ Kaisa
