Niinku monet jo varmaan tietääki, oon kirjoittanu päiväkirjaa ihan siitä asti ku kirjoittaa olen osannu. Eihän ne tekstit koskaan ole kieliopillisesti lähellekään oikein kirjotettuja, mutta sitäkin enemmän täynnä tunnetta. Silloin aluksi tekstit oli pienellä ja haparoivalla alakoululaisen kirjaimilla kirjoitettuja sanoja päivän tekemisistä. Nykyään päiväkirjani täyttyy lähinnä ajatuksista. Haaveet ja unelmat tuntuvat painavemmilta paperilla. Hauskat kokemukset, suru ja pettymys on hyvä jakaa jonkun kanssa. Jonkun, joka ei keskeytä. Ikäväkin tuntuu niin paljon pienemmältä. Tänään luin jokaikisen päväkirjani alusta loppuun ja en ole koskaan tuntenut niin pienessä ajassa yhtä paljon. Se ensimmäinen ihastus, bestislupaukset ja ryyppyreisut. Ensimmäinen ero, petetyksi tuleminen ja pelko kuolemasta. Muistan kaiken niin elävästi.
Yläasteella noin vuoden ajan päiväkirjassani oli pelkkää vittusaatana elämä on paskaa. Perheelläni ei ollut elämässäni minkäänlaista arvoa ja ystäviäkin tapasin lähinnä muodon vuoksi. Silloinen poikaystäväni petti, leikitteli tunteillani, antoi ymmärtää että elämä ihan oikeasti oli sellaista Koulussa käväisin aina silloin kun huvitti, lähinnä kokeet ja tentit tekemässä. En tuntenut yhtään hyvää syytä, miksi minun tulisi kunnioittaa elämää ja kun vihdoin oli aika saana ysiluokan välitodistus, päiväkirjassani lukee: "Ee saanu toikkaa. Liikaa nelosia. Vittu"
Huomasin elämäni käännekohdan siinä, kun olin kirjoittanut ylös isosiskoltani saaman tekstiviestin. Viesti oli monen sivun mittainen ja se oli täynnä positiivisia asioita minusta ja lapsuudestani. Viestissä siskoni kehotti jättämään silloisen poikaystäväni, tsemppaamaan koulussa ja miettimään mitä äiti minulle merkitsee. Meneekö päihteet perheen edelle? Sisko muistutti minua haaveistani ja kertoi että on aika kääntää suuntaa, aika katsoa tulevaisuuteen. Sain kuulla että minusta välitetään ja vaikka päättäisin jatkaa elämääni niin, välitettäisi siitä huolimatta. Siskoni kertoi, että minusta pidetään juuri sellaisena kuin olen ja sain lopulta itse tehdä omat ratkasuni.
Silloin en ehkä uskonut ja arvostanut tätä viestiä niinkuin nyt. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä vähä vähällä aloin muuttaa elämääni. Erosin paikaystävästä ja huomaamattani vähensin päihteidenkäyttöä. Aloin viettää enemmän aikaa kotona ja huomasin välejen sisaruksiin paranevan. Puoli vuotta oli kulunut ja kun viimein oli aika saada päästötodistus, se annettiin minulle stipendin kera.Olin nostanut eniten keskiarvoa, mutten koskaan olisi jaksanut tsempata yksin. Asenteeni lähes kaikkea kohtaan oli kiukkuinen ja välinpitämätön ja silti läheiset tukivat. Jaksoivat auttaa ja kannustaa. Ei varmasti ole helppoa lähettää tuollaista viestiä monta vuotta nuoremmalle murrosikäiselle pikkusiskolle. Ei kukaan tekisi niin ellei välittäisi. Vaikka nyt olenkin onnellinen, tiedän etten sitä aina ole ollut. Kaikkien pitää käydä pohjalla, että voi ponnistaa pintaan. Pitää kaatua, että voi nousta ylös ja tämä kaikki on niin paljon helpompaa jos joku on tukena. Ei kukaan pärjää ilman toisia ihmisiä, sitä auttavaa kättä, en minä ainakaan
Nää kuvat on just siltä vuoden pätkältä ku tuntu ettei mikää onnistu. Niinku näkyy, ni lahajakkaasti tuli turpaanki otettua. Nyt vois lähtä täältä muistelemasta tuonne vesisateesee kävelee, se on vaan niin parasta yhtä edellee. Heipä hei :)
♥Kaisa
