Haluaisin kuulla mielipiteitänne siitä, kuka on se onnellinen ihminen ketä TE arvostatet eniten ? Minullahan se on oma äitini. Tämä upea nainen on kasvattanut 15 lasta, antanut meidän tulla sellaisiksi kuin haluamme muiden vastusteluista huolimatta. Äitini on asettanut rajoja, joita en ehkä koskaan opi noudattamaan. Vaikka arvostaisin kuinka paljon näitä, kuuluu teinin elämään kokeilla kaikkia ääripäitä. Näitä rajoja ei kuitenkaan ole annettu rikottaviksi. Nämä rajat on luotu rakkaudella, suojelemaan omia kallisarvoisia lapsia. Tiedän miten jokainen rikottu lupaus satuttaa. Pistää sydämeen ja laskee luottamusta. Jokaisen pettyneen katseen, jonka saan äidiltäni sattuu enemmämn kuin yksikään lyönti, tai potku.
Nämä kaveriporukkani suosimat yllärireissut, ovat hirveitä. Jos äitini ei pidä jotakin reissua hyvänä, tiedän että tulen itsekin katumaan sitä. Nämä reissut ei yleensä koskaan ole kivoja. Ne tuntuvat hetken hyviltä, mutta me kaikki tiedämme että ne ovat pahoja, laittomia. Joskus mietin miten helppoa elämä olisi, jos jättäisi nämä tällaiset tekemättä. Mutta ei, ei se olisi elämää. Jokaisen surkean reissun jälkeen palaan kotiin lyötynä, mieli maassa ja yksi paha kokemus rikkaampana. Ja silti tiedän että äiti välittää ja rakastaa. Muistan kymmeniä reissuja. Palaan kotiin, ympärihumalassa, itkien ja oksentaen. Äiti halaa, kyselee, ja tukee. Silti tiedän miten paljon se äitä sattuu. Enemmän kuin mikään muu. Äiti oli nuorena täysin erilainen kuin minä. Ei äidin elämään kuuluneet päihteet, ei yhä edelleenkään kuulu. Siksi äidin on vaikea ymmärtää, enkä minä ole sitä vaatimassakaan. Se mikä on väärin, on väärin ja siitä saa syyttä vain itseään. Näiden pienten seikkojen takia äidit valvoo. Miettii lapsiaan ja sitä miten neuvoisi oikein. Äidin neuvot ovat kallisarvoisia, mutta me jokainen teemme omat ratkaisumme. Mutta ei meidän äiti ole vihainen, pettynyt vain. Ja pettymys on mielestäni miljoonia kertoja pahempi kuin viha. Se sattuu paljon enemmän.
Joka päivä näen ihan liikaa sitä, kuinka nuoret häpeävät vanhempiaan. Ei kehdata käydä kaupassa, syömässä, ulkona. On liian noloa kulkea omien vanhempien kanssa. Vaatteet on vanhanaikaisia, sukissa reikiä. Ne puhuvat kovaan ääneen, komentelee ja määrä. Minun elämäni parhaimpia kokemuksia ovat reissut äitini kanssa. Kaupassa kuljen ylpeänä äitin vierellä. Minulla on oma äiti, minun äiti on paras äiti. Tuhannet iltalenkit ja kuntosalireissut. Uimiset ja mökkeilyt, makkaranpaistot ja juttutuokiot. Ne miljoonat pullat ja piparkakut, joita olemme leiponeet. Itkut, mitä yhdessä itketty, naurut joita olemme nauraneet. Ne pienen pienet arkiset keskustelut saavan hymyn hiipimään huulilleni, minulla on äiti joka välittää.
Tiedän kuinka vaikeaa on sanoa että välittää, rakastaa tai kunnioittaa. Aina siihen ei kuitenkaan tarvita sanoja. Niinkuin tylsän kuuloinen kliseekin sanoo "sanat merkitsee, teot todistaa" - on ihan testattu juttu. Jos sanot että rakastat, silti puukotat selkään. Ei se ole oikein, se vie luottamuksen, tappaa sisältä. Suuret ajatukset saa helposti pieniksi teoiksi. Siksi toivonkin, että jokainen tänään halaa äitiään, sanoo että välittää. Olen varma että jokaisen äidin kasvoille hiipii hymy, pieni ja yllättynyt, mutta sitäkin enemmän täynnä tunnetta. Olkaa rohkeita, kertokaa että välitätte. Kertokaa, ennenkuin on liian myöhäistä.
Päivät kulunu ku siivillä. Tää istuu pellon reunalla, kattoo maisemaa. Lähestyvää kesää. Muuttolintuja ja kesäistä luontoa. Kuuluu musiikkia ja linnunlaulua. Tuntuu että on hyvä olla. Eilen tämä näki Miraa. Kikatteli, leikki naista. Hyvän kaverin kanssa tuntuu niinku kaikki ois hyvin. Mutta niinhän minulla on. On kesä ja vapautta.
♥Kaisa
