Vanhalla rouvalla on päässään ruskea olkihattu. Täti puristaa nahkaista
laukkua tiukasti itseään vasten ja tiuskii jotain miehelle vieressään.
Mies nyökkäilee ja katsoo melkein pelokkaasti naisen myrskyisää
olemusta. Naisen suu on tiukalla mutrulla ja silmistä tuikkii synkät
sävyt. Mies ottaa varovasti naista kädestä, mutta rouva kiskaisee
loukkaantuneena käden takaisin. Jos tuo oli pariskunta, en takuulla
haluaisi olla heistä kumpainenkaan. Onko vuodet kohdelleet tätä paria
kaltoin? Oliko tuo nainen ottanut suhteessa ylemmän aseman? Vilkaisen
naisen vasenta nimetöntä. Siinä killottaa paksu, raskaan ja kalliin näköinen
kultasormus. Ehkä nainen luuli voittavansa rahalla rakkauden.
Astelen asemalaituria eteenpäin. Junat kulkevat ohi ja iloisen
näköisiä ihmisiä kurkkii ikkunoista. Ehkä joku heistä oli vasta
ensimmäistä kertaa junan kyydissä. Joku toinen ehkä pakeni maasta.
Istahdan penkille ja huomaamattani silmäni nauliutuu rähjäiseen
nurkkaan. Seinillä on likaisia töherryksiä, maassa käytettyjä
kondomeita. Ehkä maailman vanhimman ammatin harjoittajat vierailivat
täällä. Nurkassa istuu kaksi ihmistä, nuori tyttö, ja ehkä hiukan
vanhempi mies. Pysähtyneen junan valot luo lisää valoa nurkkaan, ja
huomaan pojan kädessä huumeruiskun. He suutelevat ja minä suljen
silmäni. Ehkä nämä olivat aineiden takia oppineet elämään lähekkäin.
Ehkä juuri huumeet olivat tuoneet rakkauden tähän suhteeseen.
Päätä puistellen pakenen asemalta. Jo kaukaa huomaan muutaman
henkilön seurueen lähestyvän. Nuori pariskunta työntää kaksosten
rattaita. Vierellä polkee pikkupoika, pyöräilykypärä tiukasti päässään.
Suu mutrulla, silmissä aito elämänilo. Nainen hymyilee, antaa ymmärtää
että kaikki on täydellistä. Silmistä kuitenkin huomaa, että elämä on
kaatanut suolavettä tämän haavoihin. Ehkä nainen on katkeroitunut,
pettynyt elämään. Ehkä tämä halusi elämältä enemmän vapautta. Ehkä hän
haluaisi olla edelleen nuori, tehdä suuret päätökset uudelleen. Mies
suukottaa vaimoaan poskelle. Nainen hymyilee, mutta silmät katsovat
kaukaisuuteen. Ehkä lapset toivat rakkautta tähän parisuhteeseen.
Uupuneena avaan kotioven. Miksi kaikkien täytyy esittää? Miksi
kaikki tarvitsevat jonkun? Niin vähän olen nähnyt hyvää, toimivaa
rakkautta, etten usko siihen kohta enää ollenkaan. Miksi täytyi hommata paljon
lapsia, talolaina, tai puutarha, jos ei sitten kykene niitä hoitamaan?
Miksi sitoutua, jos on olemassa pienikään mahdollisuus että kyllästyy?
Eikö enää riitä että kaksi ihmistä rakastavat toisiaan? Miksi pitää näyttää
muille, esittää ja valehdella ? Kilpailla.
♥ℒℴѵℯ Kaisa