Lumiset oksat roikkuvat lähellä maata. Tiellä on paksusti valkoista pumpulia johon kenkäni kerta toisensa jälkeen uppoavat ilkkuen. Katseeni vaeltaa kaupungin illassa. Ihmisiä valuu ohitseni ja päivän kiire on tuntunut jäävän kotiin. Ihmiset vaeltelevat ilman päämäärää. Ehkä enää ei minullakaan ole kiire.
Hämärtyvän talvi-illan taivas on synkän musta ja koko maailma näyttää hyisen kylmältä. Sukkani ovat litimärät ja käsivarteni alkaa olla tunnottomat. Missään ei näy mitään kaunista. Ei kertakaikkiaan mitään.
Nostan uudet lapaset suojaamaan kasvojani piiskaavalta lumisateelta. Punaisille poskilleni tippuu kyynel. Kirkas pallo jäätyy hetkessä valkoiseksi möhkäleeksi pyöreille poskilleni ja minua paleltaa entistä enemmän.
Vihdoin olen perillä. Perillä siellä, mihin en koskaan olisi halunnut päätyä. Tuijotan. Tuijotan vain, vaikka tiedän ettei pitäisi. Yhtäkkiä huomaan olevani kaukana tästä kaikesta. Kaukana, vaikka tiedän että pitäisi olla läsnä. Luomieni välistä tirahtaa taas kyynel. Ensin yksi, sitten lisää. Nyt itken. Itken, vaikka haluaisin olla vahva. Käännän katseeni kohti valkoista seinää ja puristan kynnet syvälle kämmenien ihoon. Yritän kovettaa sydämeni, vaikka haluaisinkin uskoa. Uskoa siihen, että nyt olisi parempi.
♥ℒℴѵℯ Kaisa
