Katselen loskaista maata. Vaikka juuri nousin ylös sängystä, ilta-aurinko maalailee jo kuviaan talojen seinille ja katoille. Maassa ei ole juuri nimeksikään lunta ja puiden oksat huojuu hiljaa lämpöisessä tuulessa. Kokonaisuudessaan koko luonto on surullisen synkän loskan vallassa ja huomaamattani alan miettiä aikaa vuoden, jos toisenkin taa.
Vielä pari vuotta sitten odotin kiihkeästi mahdollisuutta muuttaa pois kotoa. Pois vanhempien tarkkailevien silmien alta. Pois velvollisuuksista kotona. Poispääsyä sen hetkisestä elämäntilanteesta ja lapsuudesta. Lähemmäs aikuisuutta, itsenäisyyttä ja omaa elämää.
Nyt kun olen ottanut ensimmäiset, haparoivat askeleeni pois siitä kaikesta. Nyt kun olen jo avannut useamman oven elämässäni lapsuuden jälkeen, huomaan ettei kaikki olekaan niin helppoa ja yksiselitteistä kuin silloin ajattelin.
Nyt ajattelen mitä tehdä kun iso kasa laskuja tipahtaa postiluukusta. Jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, eikä lompakko anna periksi ostaa lisää ruokaa. Kun vaatteet likaantuvat ja reikiintyvät käyttökelvottomaksi.. Ei rahaa tai aikaa tehdä mitään uusia ostoksia. Ei äitiä vieressä tekemässä ruokaa, auttamassa läksyissä ja passaamassa jokaisessa asiassa. Eikä isää korjaamassa kenkiä, pyörää, astioita. Ei sisaruksia ympärillä pitämässä seuraa ja kuuntelemassa huolia ja murheita vuorokauden ympäri.
Hymähdellen aukaisen asuntoni oven ja keitän kahvia. Ennen en
ymmärtänyt, että vaikka aikuistuminen toisi lisää oikeuksia, toisi se
myös niin kovin paljon lisää velvollisuuksia. Eihän asiat huonosti ole.
Elämä vain on haastavampaa ilman sitä itsestäänselvyyksien kirjoa, joka
lapsuudenkodissani oli.
♥ℒℴѵℯ Kaisa
