Syystuuli vinkuu kylmänä ympärilläni. Puista ei tälläkertaa tippunutkaan kirkkaan värikkäitä ja hyväntuoksuisia lehtiä, vaan mädälle haisevia, epämääräisen värisiä möhkäleitä. Upotan jalkani jääkylmään veteen. Ihoni alkaa vaihtaa väriä ja suu vääntyy mutrulle. Otan askeleen toisensa perään kohti tummaa, pelottavaa vastarantaa..
Yhtäkkiä pohja pettää alta ja vajoan syvälle pohjamutaan. Maa jalkojeni alla on kylmää. Niin kylmää ja pehmeää, että tuntuu kuin minua vedettäisiin alaspäin. Vajoan vajoamistani ja pian vesiraja on jo otsani kohdalla. Potkin märkää, kylmää mutaa pois jalkojeni edestä, mutta vasten tahtoani se imaisee minut vain syvemmälle ja syvemmälle tummaan helvettiin.
Yritän hapuilla jaloillani jotain kovaa. Jotain, josta voisin potkaista itseni ylöspäin. Mahdotonta, ajattelen. Mahdotonta. Pakokauhu valtaa mieleni ja saa koko kehoni tärisemään.
Kuin ihmeen kaupalla jalkani törmää johonkin kovaan ja kun oikein kovasti ponnistan, saan kasvoni vesirajan yläpuolelle.
Märkänä, kylmissäni tallustelen kohti rantaa, Kuinka mones vaarallinen epäonnistuminen, kuinka mones? Ja oliko se viimeinen. Puistelen päätäni ja tartun viluissani pyyheliinaan. Pitäisi olla tarkempi, pitäisi olla uppoamatta. Mutta jos et näe yhtään syytä yrittää löytää kiveä josta ponnistaa, miksi silloin edes etsisit sitä?
♥ℒℴѵℯ Kaisa
