Mä nostan kipeen jalan pöydän kulmalle ja irvistän vähä. Kattelen ikkunasta miten lumi painaa puitten oksia alaspäin. Vaikka kaikki on valkosta, pihalla näyttää jotenki synkältä. Niin kylmältä. Niistän tuhannen kerran ja annan kylmän hien puskea ohimolle.
Kun olin pienenä kipeä, äiti toi kaupasta jaffaa. Limukka maistu paremmalle ku mikään muu, ja ku sitä harvoin sai, sitä osas myös arvostaa. Äiti kävi monta kertaa päivässä kurkkaamassa huoneen ovelta. Toi milloin kuumemittaria, milloin limukkaa. Joskus kurkkupastilleja ja särkylääkettä. Tuntu hienolta olla erityisasemassa, saada enemmän huomiota ku toiset sisarukset. Toisaalta taas ootti ku kuuta nousevaa sitä että paranis. Että pääsis taas kouluun.
Nyt hiukka vanhempana mietin monesti, miten pienistä asioista ennen jakso olla tyytyväinen, jopa ilone. Ku muistelen ala-aste ajan parhaita hetkiä, ne taitaa aika pitkälle kiteytyä arki-iltoihin ku isosiskon kanssa nukuttiin samassa huoneessa. Monesti valvottiin myöhään ja pelaitiin lautapelejä. Monesti haettiin keittiöstä naposteltavaa, juteltiin ja suunniteltiin. Laskettiin päiviä koulun kevätjuhliin tai muihin tärkeisii menoihin ja listattiin asioita joita eniten ootettiin. Muistaakohan se mitään näistä ? Vai muistaakohan se vaan sen, kui paljo aamulla koulussa silmiä kirveli ?
Toivottaa KAKE ♥
