Ja siinä se oli. Satakakskytäkolme kiloo notkeeta lihaa ja se piru laulo ku enkeli. Sillä oli päässään vaalea olkihattu, enkä usko että mun lisäks sitä kukaan muu uskalsi silmiin katsoa.
Se keikutteli lanteitaan ja antoi sulosointujen päästä ilmoille. Katselin olentoa haltioituneena. Ai että kun kaikki olisivat edes hitusen kuten hän. Hän, joka oli aidosti ylpeä pyöreydestään ja kuluneesta olkihatusta. Nolo, ja niin karhealla tavalla rakastettava.
Ihmiset repesivät surkeisiin huutoihin. Jopa se naapurin punatukkainen tyttökin nyrpisti nenäänsä, potkaisi tölkkiä ja jatkoi matkaansa.
Hymähdin oudolle olkihatulle, heilautin kättäni ja lähdin hiljalleen kipittämään kohti muita maisemia. Maisemia, joissa saisin nauttia juuri niistä asioista kuin haluaisin. Juuri niistä ihmisistä kuin itse halusin, ja fanittaa juuri niitä olkihattuja joita sen arvoisiksi ajattelin.
Kesä on parasta aikaa ettiä outoja olkihattuheeboja. Ootko sä jo löytänyt omas? Jos et, onnea etsintöihin!
