mut mä tahdon vapauteen

Aaumuaurinko maalailee sateenkaaren värejä kasteiselle ruohikolle. Ilma on raikas ja sitä on hyvä hengittää. Pyyhkäisen hiussuortuvia otsaltani ja katselen suoraan kesään. Näen suuret mansikkaviljelmät ja voin tuntea makean marjan kielen kärjelläni. Ilma on helteisen lämmin vaikka on vasta aamu. Olo on niin lähellä täydellistä että hymy pyrkii väkisin huulille. Heitämme nauraen kaikki vaatteet laiturille ja hyppäämme haalean järviveteen. Aurinko lämmittää mukavasti kosteaa hipiää ja saa sinunkin suusi sulamaan lämpimään hymyyn. 


Sukellan pitkään ja nousen pärskien pinnalle. Tuolla kauempana ui joutsenia. Ajattelen, että olemme kaikki kuin samaa perhettä. Sitä, missä ei rauhaa ja rakkautta voi särkeä millään. Kun olen lähellä luontoa ja lähellä sinua, olen myös lähellä itseäni. On hyvä olla, hyvä hengittää, hyvä elää. Kerrankin tunnen olevani elämän kahleista täydellisen vapaa.
Avaan silmäni  hymyillen, mutta ihmeeni muuttuu pian happamaksi. Huomaan vaatteeni lilluvan vesikasvien seassa rantavedessä. Näen rivin valkoisia hymyileviä hampaitasi, sekä nauravat silmäsi.
Ärsyynnyn suunnattomasti. Luulin, ettei mikään voi mennä vikaan. Pienen pieni, merkityksetön pila saa vihan kasvamaan sisimmässäni. Jossain niin syvällä sielussa, ettei sitä täältä käsin voi pysäyttää. Lohikäärmeen tavoin syöksen tulta kidastani. Ja sinä olet uhrini. Sinä, jota rakastan enemmän kuin ketään, jota kunnioitan enemmän kuin itseäni. Sinä, jonka takia kärsin elämää, sinä joka olet minulle kaikki kaikessa.
Ilkeät sanat valuvat suusta piikikkäänä vanana. Ne purkautuvat ihollesi, etsivät tietää suoraan sydämeesi. Ne pinttyvät osaksi iholle, kuin öljyläikkä kankaaseen. Ne sanat eivät tarkoita mitään. Niillä ei ole päämäärää. Ne eivät liity tähän. Ne sanat ovat vain sanoja toisten joukossa. 
Lohikäärme syöksee töksähdellen viimeiset liekit suustaan ja lopettaa.
Herään todellisuuteen. Taas liian myöhään. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Sanat on jo sanottu. Niitä sanoja ei voi enää vetää takaisin, muokata siveellisemmäksi. Olet taas pohjalla. Siellä, mistä sinut silloin löysin. Missä vaiheessa opin, että sanat oikeasti satuttaa?  Ne lyö kovaa vasten kasvoja, tekee syvät, ja niin lopulliset arvet. Rumat sanat paiskaavat sinut pikkulinnun tavoin kiviseen maahan. Puolustuskyvyttömästä linnusta tulee hetkessä siipirikko. Ei sellainen lennä enää. Sanat tappaa. Oikeasti.

♥Kake