tajusin, että se on meidän jokaisen oma tehtävä

Ilma viilenee ja kaatosade muodostaa maahan suuria lätäköitä. Ensimmäiset lehdet ovat jo tippuneet pihapuista. On pimeää. Katulamput valaisevat märän asfalttitien, mutta valo ei riitä pihamaalle asti. Syksy on lähellä. Lomaa on vielä hiukkasen jäljellä, mutta kesä haluaisi jo tyrkätä valtansa talvelle. On haikea olo. Tähänkö se sitten päättyisi. Kesä, sen riemu, sen vapaus. Koulut alkavat, arki ja sen tylsä rutiini. Mitä teen jos kyllästyn jo ensimmäisinä päivinä uuteen kouluuni? Mitä teen, jos en tutustukkaan yhtä hyviin tyyppeihin kuin edellisessä koulussa? Entä jos kesä onkin hemmotellut minua liikaa? Tai käyttänyt kaiken energian talvelta? Mitä jos välit entisiin kavereihin kiristyvät, ja katkeavat lopulta kokonaan? Miten jaksan läpi pitkän ja kylmän talven ilman perheen ja ystävien jokapäiväistä tukea? Kuka minua auttaa jaksamaan silloin  kun omat voimani ovat lopussa? Ja mistä tiedän mitkä ovet avata, kun missään ei lue ohjeita?

          Vedän hupun päähäni ja pukkaan jalallani kiikun uudestaan liikkeelle. Aniharvaa meistä on aina ja jokaikinen hetki kannustettu ja rohkaistu tarpeeksi. Siinä, kotipihani kiikussa, tuona elokuisena iltayönä tajusin että se on meidän jokaisen oma tehtävä.

          Vähä vähältä opin nauttimaan tästä hetkestä täysin siemauksin. Nythän minulla on aikaa ja vapautta vaikuttaa tulevaisuuteeni. Voin avata elämän suuria ovia, kurkistaa varoen sisään  ja vasta sitten tehdä ratkaisut. Voin nauttia elämästä, itsenäistyä, mutta silti elää lapsena. Voin tallustaa pitkin sohjoisia katuja, antaa sukkien kastua läpimäriksi ja sairastua kuumeeseen. Voin tuntea seuraukset ja kantaa vastuuta.Voin ravata umpihangessa ja huutaa perkelettä niin että veri maistuu suussa. Huonoina päivinä voin rakentaa lumiukon ja haistattaa vitut koko muulle maailmalle. Voin kirjoittaa kaiken ylös ja sitten vanhana nauraa mummokavereideni kanssa nuoruuden pienillesuurille ongelmille. Kannattaako murehtia menneitä, jos se saa vitutuskäyrän nousemaan minuutissa nollasta sataan? Kannattaako miettiä tulevaa, jos tässäkin hetkessä on jotain miettimisen arvoista? Eletään me tässä hetkessä, sillä siinä on kaikki mitä tällähetkellä tarvitsemme !

♥Kaisa