äiti kysyy miksi tuo runoja rustaa? tyttö on kai päästänsä sekaisin

Poika katselee eteensä hymyillen. Käsi poskella ja silmät vilkkuen hän ajattelee iloisia asioita. Poika huomaa minut, heilauttaa kättään ja virnistää iloisesti. Kun poika saa ruokalautasen eteensä, hän alkaa syödä maistellen jokaikistä suupalaansa, nauttien terveellisestä ja hyvästä kouluruuasta. Katselen poikaa huvittuneena. Iloisena siitä, että joku osaa nauttia elämästä niin eritavalla. Nuoren miehen käsi väpättää ja tekee ruokailun kovin hankalan näköiseksi. Siltikään syntymästä saatu vamma, fyysiset oireet ja aistiharhat eivät estä tätä hymyilemästä.
Kun poika on saanut syötyä, hän kiittää isoon ääneen ja poistuu ruokalasta hymyillen. Poika tietää, että hän on nyt saanut kaiken, mitä tällähetkellä tarvitsee. Poika elää, tuntee ja kokee, hän halua kiivetä korkeammalle ja tekee sen kaiken hymyillen. Vaikeuksista huolimatta. Hän tervehtii, kiittää ja välittää, kohtelee kaikkia ihmisiä samanarvoisesti. Siltikin vain hyvin harva meistä hyväksyy tämän erilaisuuden; vammat ja heikkoudet.

Kuinka moni meistä kunnioittaa tuota poikaa? Kuinka moni arvostaa ja välittää? Kuinka moni meistä tervehtii ja hymyilee tuolle miehen alulle? Tuolle, jolle tämä kaikki on niin helppoa. Yksinkertaista ja arkipäiväistä. Tuolle pojalle jokainen hymy on tärkeä, tuolle pojalle me kaikki ihmiset olemme välittämisen arvoisia. Mutta mitä hän meille merkitsee? Kehitysvammaista luuseria, vaiko kadehdittavan aitoa ihmistä, esikuvaa. Persoonaa, jollaiseksi me jokainen haluiasimme tulla..

         

♥Kake